torstai 31. tammikuuta 2013

Posti ja muuta ikävää

Kaikki viedään. Nyt viimeksi Neulamäen posti. Tai oikeammin asiamiesposti, joka toimi Elävän Kaupan tiloissa. Paketit ym saapuvat tästä lähtien keskustan ahtaaseen tungospostihuoneeseen, joka sijaitsee vilkkaan kadun varrella, eikä lähimaillakaan ole pysäköintitilaa. Niin, Elävä Kauppakin muuttaa toiseen paikkaan. Loppuu halpojen tai jopa ilmaisten kirjojen saanti.
Danske Bank muutti Kuopiossa parinkymmenen neliön koppiin. Ei ole enää komeita pankkitaloja - no niitä ei kyllä kaivatakaan. Onneksi Danske Bank luopuu Javan käytöstä, nettipankkikaan ei enää kunnolla toiminut. Sinänsä harmi, ajattelimme jo Javan takia muuttaa suuret sijoituksemme suomalaiseen vaikkapa koivunlehtipankkiin. Vaikka kait sekin kohta on eukalyptuslehtipankki.
Onneksi pääsemme kahdeksi viikoksi etelän lämpöön rauhoittumaan, ensi kuun puolessa välissä. Ja sitten on kesä lähellä. Taidan selvitä hengissä tämänkin talven.

Luettua



11. Tiitus: RAKKAUS ON NOPEAMPI PIIROISEN PÄSSIÄKIN ***
n. 100 s. Wsoy 1991 
Kokoomateoksessa Tiituksen parhaat (1920)
Maalaisromantiikkaa tuutin täydeltä. Tietenkin tämä on filmattu (1950). Kovin leppoisaa lukemista. Oma.

12. Seppälä Serafim: ELÄMÄN ÄITI Neitsyt Maria varhaiskristillisessä teologiassa
383 s. Maahenki 2010
Suurikokoinen upeasti ikonein kuvitettu teos Mariasta.  Aihetta käsitellään ankaran tieteellisesti, mutta myös sujuvan mielenkintoisesti.  Oma kirja.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Luettua



9. Tiitus: POLIISIKOIRA ***
n. 70 s. Wsoy 1991
Kokoomateoksessa Tiituksen parhaat 3.p  (1915)
Tiituksen (Ilmari Kivinen) tuotantoon tutustuminen jatkuu. Velmu kertomus moneen suuntaan tämä Poliisikoira. Oma teos.

10. Oksanen Sofi: KUN KYYHKYSET KATOSIVAT ***
366 s. Like 2012
Puhdistus oli helppolukuinen, tämä ei. Varmaankin hieno kirja, ehkä Sofilla on jo Nobelin palkinto mielessä. Kirja perustuu tositapahtumiin, enkä hetkeäkään epäile tekijän liioittelevan. Kirjaston pikalaina.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Hurtan koodeksi

Eilen julkaistiin Tampereella Suomen Tieteis- ja Fantasiakirjoittajien kustantamana teos Hurtan koodeksi. Minun piti olla paikalla, mutta laulukiireet estivät matkan. Mukana on novellini Kaivo. Liitän sen tähän, ensi kuussa siirrän novellin Vuodatukseen (Vuodatus on suurremontin alla). Novellin perään kerron vähän tästä jutusta. Tämä eroaa hieman kirjassa julkaistusta, korjasin yhden epäloogisuuden.




Pietari Wirtanen

 KAIVO

Mies matkusti linja-autolla  Heinäveden Uuden Valamon luostariin ja varasi itselleen alakerran huoneen Valkoisesta vierasmajasta.  Ensi töikseen hän petasi sänkynsä valmiiksi ja haki vessan hanasta kaksi muovimukillista vettä yöpöydälle. Vuoteen ja yöpöydän lisäksi huoneessa oli vain tuoli. Sille hän asetti reppunsa, avasi sen ja nosti pöydälle pyhälle matkalle soveltuvan kirjan.
                           Luostarinmäki oli rauhaisa, agoralla paloi muutama lamppu ja vastaanoton ja matkamuistomyymälän ikkunoista kajasti valoa. Trapesakin oli vielä auki, mutta hänellä oli repussaan leipää ja lenkkimakkaraa. Jaloviinapullokin oli, mutta sitä hän ei kirkon vierellä ajatellut.
                           Luostarikirkon editse tie vei  synkkää kuusikujaa alaspäin, ohi kansanopiston, hotellin ja kansanopiston asuntolan. Mies seurasi tietä  Juurussalmen sillalle ja siitä yli. Hän käveli hautausmaalle asti ja   kilometrin päässä hän kääntyi hiekkatieltä polulle ja nousi paviljongille, jonka katolla oli ollut aurinkokuvio. Mies jatkoi matkaa erakkomajalle. Maja oli osittain kaivettu hiekkatöyrääseen, kokoa sillä oli ehkä 3 neliömetriä.
                           Erakkomajan pienestä ikkunasta loisti tuohusvalo.
                           En mene häiritsemään, mies ajatteli ja kääntyi pois. Silloin majasta kuului voimakas kolaus. Valo sammui ikkunasta ja ovi lennähti auki. Mies pysähtyi, lähestyi varovaisesti avonaista ovea, sytytti otsalamppunsa ja antoi valokiilan tunkeutua sisälle.
                           Majassa ei ollut ketään. Mutta ikonihyllyllä Jumalansynnyttäjäikoni kaatui hitaasti eteenpäin ja kumahti lattialle räsymaton päälle. Mies meni lähemmäs, matolle oli myös pudonnut isokokoinen kirja. Mies otti sen käsiinsä, avasi, katsoi. Venäjänkielinen teos oli vanha ja nahkakantinen, selän nahka oli keskeltä haljennut liki kahtia. Halkeamasta pilkotti pala kellastunutta paperia. Pakko se oli esille ottaa. Onneksi teksti oli karjalan kieltä. Päiväyksen mukaan kirjansitojanoviisi oli paperin piilottanut 1800-luvun puolenvälin seutuvilla, igumeeni Damaskinin aikana. Valitti oloaan, väitti olevansa kuin vankina. Mutta olipa tehnyt ruman tempun Laatokan  luostarille. Tässä nyt tunnusti.
                           Mies vei kirjan seuraavana päivänä  luostarin kirjastoon. Laatokan Valamon kirjat oli siirretty aikanaan Heinävedelle, mutta kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, miten teos oli alakerran lukitusta  varastosta joutunut erakkomajan lattialle. Eikä mies puhunut sanaakaan löytämästään paperista vaan kotiin palattuaan tilasi itselleen ryhmämatkan Venäjälle, Laatokan saarelle, minne Neuvostoliiton romahdettua oli uudelleen perustettu luostari.

                           Noustessaan reppunsa kanssa Laatokan Valamon rannasta kohti ylhäällä loistavaa luostaria mies edelleen mietti, pitäisikö hänen kääntyä löytöineen luostarin johdon puoleen. Heinäveden Uudessa Valamossa se olisi ollut helpompaa, mutta mies ei ollut tiennyt, kenen puoleen kääntyä. Luostarin johtajakin vaikutti liian ylhäiseltä. Toisaalta hän ei osannut venäjää, joten täällä Laatokan Valamossa oli turha ottaa keneenkään yhteyttä.  Olkoon. Hän ottaisi itse selville asian.
                           Luostarin ulkokehän hotellissa hän majoittui siistiin huoneeseen matkatovereista valikoituneen kuopiolaisen eläkeläisopettajan kanssa.  Keskusteltuaan aikansa muovimukijaloviinan voimalla, he huomasivat molemmat olevansa kokeneita luostareissa kävijöitä. Aika meni mukavasti Athoksen matkoja muistellessa. Aamulla he kävivät muun seurueen mukana trapesassa aamupalalla ja sitten hetkisen seisomassa alakirkossa aamupalveluksessa. Puolenpäivän aikaan seurue vieraili Nikolskin skiitassa, ja illallisen jälkeen, muun joukon lähtiessä iisalmelaisen kirkkoherran perässä kulkemaan kohti igumenien hautausmaata,  miehet irtaantuivat muista ja suuntasivat matkansa kohti Uuden Jerusalemin skiittaa.
                          
                           Skiitan pihalla oli vanha kallioon louhittu kaivo, joka ei enää ollut käytössä. Vihreä kartiomainen peltikansi peitti aukon.  Kun ilta oli jo pimennyt ja viimeisetkin valot skiitan ikkunoista sammuneet, miehet hiipivät kaivolle, avasivat kannen ja kurkistivat sisälle.  Oli siellä jonkinlainen naru, mutta varmuuden vuoksi he käärivät esille mukanaan tuomansa köyden, kiinnittivät sen poikkipuuhun ja laskivat toisen pään alas. Otsalampun valokeila osui syvällä veteen. Tarmo – erakkomajan mies – lähti laskeutumaan köyttä pitkin, ja eläkeläisopettaja  Armas kurkki perään.
                           Metri ennen veden pintaa, Tarmo muisteli. Missä lie ollut aikoinaan veden pinta? Mies katseli otsalampun valossa seinämiä. Jossain piti olla tiili hieman seinämästä ulkona. Mutta missä, ja  millä korkeudella?  Ehkä veden pinta oli ollut tuossa, missä näkyi ikään kuin likainen naarmu. Ja siinähän törrötti tiili sentin ulkona seinämästä. Tarmo irrotti tiilen puukollaan.
                           - Löytyi, Tarmo kuiskasi, kaivoi puukolla kaivon seinää tiilen takaa ja veti esille pienen paketin. Tiilen hän työnsi takaisin paikoilleen. Hän kiipesi nopeasti ylös, onneksi he olivat tehneet naruun solmuja. Armas irrotti narun, ja miehet luikkivat varovaisesti Golgatan kalliolle vievän polun päähän ja jatkoivat siitä pääluostarille nukkumaan.
                           Paluumatkalla Suomeen Tarmo piilotti kaivosta löytämänsä paketin vaatteisiinsa, eikä pyhiinvaeltajaseuruetta tullissa kovin tarkasti tutkittukaan.

                           - Tämä on ihmeellistä, arkkipiispa sanoi ja katseli kädessään korua, jonka Tarmo hänelle ojensi. – Näyttää aivan aidolta. Pitää panna tutkimuksiin.
                           Ylidiakoni luki Tarmon löytämää kirjoitusta.  – Joka tapauksessa risti kuuluu Suomelle. Tsaari  Aleksanteri I lahjoitti tällaisen igumeeni Innokentille vuonna 1819. Ihmettelen vain, koska meillä jo on yksi  turvavarastossa täällä, sen piti olla aito ja alkuperäinen. Uuden Valamon luostarin museossa on kopio esillä. Mutta alkuperäistä luostarin igumeenit ovat pitäneet yllään muun muassa uudenvuoden vastaanotoilla presidentinlinnassa.

                           Luostarin keljassa Tarmo ja Armas saivat lopultakin selvityksen asiasta. Kaksi kuukautta oli miesten Venäjän matkasta kulunut. Molemmat ristit oli tarkastettu ja molemmat oli todettu aidoiksi.
                           - Kun luostarissa huomattiin ristin kadonneen, siitä teetettiin entisenveroinen kopio, eikä asiasta hiiskuttu kenellekään. Kyllä Damaskinilla riitti rahaa ja arvovaltaa ja Pietarin korusepillä taitoa, arveli luostarin igumeeni Sergei.
                           - Mitä tästä seuraa? Tarmo kysyi.
                           - Asiaa harkitaan, emme tee vielä päätöstä. Mutta kiitos teille.
                          
                           Talvi oli jo tullut luostariin. Ulkona satoi hiljalleen lunta, joka kuorrutti valkoisiksi puut ja ruusupensaat. Miehet kävivät kirkossa aamu- ja iltapalveluksissa, ruokailivat trapesassa, joivat munkkikahveja  ja keskustelivat  mustaviittaisten miesten kanssa.  Lämmöllä heihin suhtautuivat niin luostarin asukkaat kuin henkilökuntakin.  Igumeeni itse opasti miehille kierroksen luostarin alueella. Ja erakkomajallakin he kävivät, vaikka ei siellä enää ihmeitä tapahtunut.  
                           Eikä miesten poistuessaan tarvinnut maksaa kolmen yön oleskeluaan luostarin Valkoisessa vierasmajassa.
                           *****
 Olen vieraillut molemmissa Valamon luostareissa usein, Uudessa Valamossa kymmeniä kertoja (myös Hurtan kanssa), ja Laatokan Valamossa kolme kertaa. Kaikki novellin paikat ovat oikeita, kaivosta ja erakon majasta lähtien. Myös timanttiristi on olemassa. Vain tapahtumat on keksitty.  Kirjasta eroava teksti on merkitty kursiivilla.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Luettua



7. Ivalo Santeri: ERÄMAAN NUIJAMIEHET ****
379 s. Wsoy 1950 4.p
Vetävä kertomus Nuijasodasta mukanaolijain kannalta, Jaakko Ilkka vain mainitaan. Ivalolla on kertojan taitoa. Oma kirja.

8. Ropponen Markku: VIIMEINEN AURINGONNOUSU ****
249 s. Tammi 1994
Kunnon juonellinen rikoskertomus ajalta ennen kuin varestelun matkiminen pilasi kotimaisen dekkarituotannon. (Tiedän, ensimmäinen Vares ilmestyi jo 1986) Ropponen hävetköön Kuhala-kirjojaan. Olin tämän ennenkin lukenut, vaikka en enää juuri mitään muistanut. Oma kirja.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Luettua



4. Tiitus: HRA KENONEN  Hänen elämänsä ja mielipiteensä ***
215 s. Wsoy 1991
Kokoomateoksessa Tiituksen parhaat. 3.p  (alkup. 1917)
Terävänlempeä satiiri miehestä, jonkalaisia vieläkin Suomessa kuljeskelee.  Oma opus.

5. Suomalainen Kari: KARI SUOMALAINEN ***
235 s. Wsoy 1977 3.p
Ihmisen ääni-sarjaa, toimittanut Maarit Niiniluoto. Mielenkiinnolla tätä luki, vaikka en Karia pidä mitenkään oppi-isäksi kelpaavana. Osa ajatuksista on hienoja ja osa ei sovellu minulle. Vaikuttava ihminen, joka tapauksessa. Oma kirja.

6. Tiitus: KOMMUNISTIEN KOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ ***
n. 50 s. Wsoy 1991
Kokoomateoksessa Tiituksen parhaat 3.p  (1922)
Riemastuttavan liioitteleva kertomus kokouksesta joka olisi voitu pitää. Tiitus ei tainnut olla työväenliikkeen miehiä. Oma.

Tänään ostettuja

Kiersimme pari kirpputoria. Saalis: Sapot:  Barnard: Kuolema kirsikankukkain aikaan, Christie: Särkyneen peilin arvoitus, sekä Christie: Ki...